yksin

Tämä teksi on useamman päivän aikana kirjoitettu ja sekava, pahoittelen.

T y h j ä    o l o . 

Viisi kuukautta kaukosuhdetta ja se tuntuu jo ensimmäisten neljän vuorokauden jälkeen toivon vain,
että tämä helpottaa ajan kanssa. Perjantaina saatoin poikaystäväni junaan ja jo Rautatieasemalla itkin
parikymmentä minuuttia, ennen kuin naama punaisena pystyin kävelemään bussiin.
Yöksi jätin valot ja radion päälle ja yritettiin laittaa viestejä aina, kuin internetyhteys vain löytyi.

Seuraavana aamuna kysyin, josko pikkusiskoni haluaisi tulla meille (tai nyt mun luo?) yökylään ja
onneksi tulikin! Aamu ja päivä meni itkeskellessä ja ahdistuksessa, skypeyhteys pätki ja ikävä tuntui
musertavalta. Nähtiin siskon kanssa neljän jälkeen ja tehtiin kaalilaatikkoa, kävin saunassa ja oli
kivaa. Söin sipsejä ja karkkejakin jonkin verran ilman huonoa omaatuntoa.

 Seuraavana päivänä sisko lähti kuitenkin suht aikaisin ja hyvä fiilis katosi heti, kun ovi paukahti kiinni. Itketti ahdisti pelotti. Suunnitelmissa oli lähteä ulos pyöräilemään, mutta romahdin eteisessä ja olo oli todella lohduton. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi rauhoittavaa. Kuminauhojen iskemistä käsivarsille. Taas itkua, miten paljon olenkaan itkenyt viime päivien aikana! Lopulta sain lähdettyä
ulos melkein kahdeksi tunniksi jahtaamaan pokemoneja. Illalla äiti tuli miesystävänsä kanssa ennalta
 sovitusti tuunailemaan yhtä huonekalua. Kysyin haluaisivatko hekin kaalilaatikkoa (jotta saisin
itsekin syötyä) mutta ei. Heidän ollessa eteisessä jo kengät jalassa lähdössä, iski ahdistus taas
hyökyaaltona päälle. En selviä. Onneksi äiti huomasi sen ja sai painostettua mua lähtemään mukaan.

Olin siis maanantai-iltaan asti siellä, mutta tiistaiaamun lääkäriajan takia halusin yöksi kotiin - lyhyempi matka, ja pakkohan mun on opetella selviämään. Pelkäsin ahdistuksen iskevän taas,
mutta sitä ei onneksi kuitenkaan tullut ja sain nukuttua yön ihan kohtalaisesti.

Eilen meni sitten syömisten kanssa joko hyvin tai huonosti. Heräsin seitsemältä, jotta ehdin hyvin
lääkäriin. Ei aamupalaa, kävin siskon kanssa kiinalaisessa kolmen aikoihin. Kaupasta sain ostettua
vain Pepsi Maxia (en osta ruokaa ja säästän!). Kotona olin pari tuntia, kunnes lähdin ulos
kävelemään, jotta pääsin nälkää pakoon. Pikaisesta happihyppelystä tulikin yli puolentoistta tunnin
pituinen pakon sanelema tarpominen. Sain kuitenkin (poikaystävän, kahden ystävän ja äidin
"annettua luvan") syötyä huutavaan nälkään pari leipää, porkkanaraastetta ja soijajogurttia
marjasoseella. En uskaltanut syödä enempää, vaikka olisin halunnut.
Toivoin että paino olisi tänään vähemmän.

+ 500g. Helvetti.

Söin aamupalan, joka ahdisti heti. Iltapäivällä kävin pyöräilemässä ja kuntosalilla, kulutin siis
arviolta ehkä 700-800 kaloria (haluaisin hirveästi sykemittarin, jotta voisin seurata kulutusta
tarkemmin). Pyöräilessä kotiin heikotti, tein kotona kesäkurpitsa-täysjyväpastaa kikherneillä,
pestolla, lorauksella kermaa, auringonkukansiemenillä ja vegaanisella parmesanilla.  Söin kaksi
lautasellista ja oksensin vähän (sitä ei siis lasketa). Olisin halunnut oksentaa enemmän, mutta järki
 sanoi että on vain tyhmää heittää rahat pönttöön ja joutuisin kuitenkin syömään jotain sen tilalle.

Nyt illalla mua on vaivannut jäätävät ahmimishimot, mutta en halua antaa periksi.
Voisin ehkä syödä iltapalaa, mutta pelkään että se riistäytyy käsistä.
Ja lääkäri pyysi mua kirjoittamaan syömisiä ylös, enkä kehtaa kirjoittaa syöväni
kolme kertaa päivässä ja vielä näin iltapainotteisesti.
Terätkin huutaa kaapista ja veitset keittiöstä. Haluaisin viiltää, onnistua, järkyttää.

Nämä päivät ovat olleet siis aika helvettiä.
Ahdistuskohtauksia tulee useita päivässä, kun ennen niitä ei ollut edes viikoittain.
Periksi antaminen on niin lähellä.
Haluaisin kuihtua, tulla kauniiksi
- ehkä olisinkin tyytyväisempi, onnellisempi jos painaisin edes 48 kiloa.
Mikään ei estä.

Tiedänhän mä, etten mä sitä oikeasti halua.
Mutta jos vain tämä syksy, ja sitten paranen?
Jos vain saisin näyttää, että olen vielä sairas, osaan vielä tämän?
Haluaisin niin kovasti olla ylpeä itsestäni.

elokuu

Tyhmempikin varmasti arvaa, että hiljaisuus täällä merkitsee sitä, 

että en ole onnistunut kovin hyvin. Paino heiluu edelleen viidenkymmenenkahden kilon 

molemmin puolin, syön liikaa enkä jaksa laskea kaloreita. Lasken kauhuissani päiviä 

poikaystävän lähtöön (26 päivää), kulutan päiväni joko hyvin ikkunoita hioen ja maalaillen, pokemoneita etsien ja valokuvaten tai huonosti, ahdistuksessa kodin seinien vankina

 odottaen vain, että pääsisin taas nukkumaan.

Näen kyllä edelleen kaiken ylimääräisen luitteni ympärillä, niiden kauniit,

terävät kulmat peittävän ihran, mutta olen kai liian välinpitämätön ja väsynyt (ja laiska), 

että tekisin asialle todella jotakin. Koulukin alkaa vasta kuukauden kuluttua,

 joten joudun edelleen sinnittelemään niiden päivien kanssa kun mitään pakollista tekemistä ei ole
 En kehtaa pyytää ystäviä näkemään koska olen ihan varma, että saan kuitenkin kieltävän vastauksen.
 En ole oksentanut vähään aikaan mutta halu satuttaa muuten on lähes jokapäiväistä.

Onhan mulla haaveita ja unelmia, mutta silti elämä tuntuu välillä niin kovin turhalta ja tyhjältä.
Olisinpa vain laiha.