vieroitusoireet

Olen syönyt masennuslääkettä 15-vuotiaasta, eli kuusi vuotta. Olenko saanut siitä apua? En tiedä. 

En osaa sanoa, miten voisin ilman sitä - mutta en ole vielä uskaltanut kokeilla sen lopettamistakaan. Olen ollut masentunut 12 -vuotiaasta eli en edes muista,  millaista ilman sitä olisi.

Osastohoidon alussa, 2010 syksyllä, aloitin Seronilin, joka kuitenkin sivuvaikutuksiensa takia vaihdettiin pian Venlafaxiniin  (jota ei edes suositella alle 18-vuotiaille - olisinpa silloin osannut kyseenalaistaa lääkäriä...)

Pidemmän aikaa olen pohtinnut lääkkeen hyötyä ja sitä, syönkö sitä turhaan - tai voisinko saada jostain muusta lääkkeestä enemmän apua. Lääkärin ehdotuksesta ja jonkin aikaa mietittyäni

 päätimme kokeilla Venlafaxinin vaihtoa toiseen lääkkeeseen. Nyt olen vähentänyt annosta todella 

hiljalleen: 150mg kapselista vähentänyt yhden 12,5mg tabletin aina muutamien viikkojen välein ja olen tähän asti välttynyt vieroitusoireista. Viime torstaina 150mg kapselit kuitenkin viimen loppuivat,  joten hain kuukauden satsin 75mg:n lääkkeitä ja nyt, nyt ne vieroitusoireet kai iskivät. Viime päivät ahdistus on ollut aivan järkyttävää. Olen syönyt muutaman päivän aikana Opamoxeja enemmän kuin viimeisten viikkojen aikana yhteensä, itkenyt, pelännyt yksin kotona oloa, ahdistunut kun en tiedä miten kuluttaisin päiväni, kironnut vieläkin huonompaa keskittymiskykyä, nähnyt painajaisia, oksentanut melkein joka päivä, nauttinut kivusta ja pelännyt, että tämä vain pahenee.

Joten niin, kai olen saanut lääkkeestä apua. Toivottavasti tämä vaihtaminen kuitenkin kannattaa.

Paino 50.7 kg - 1,1 kiloa vähemmän, mutta silti aivan aivan liikaa.

jokainen on hyvä jossain

kuinka paljon voi itseään inhota?

vaaka näytti tänä aamuna + 1,8 kiloa, mikä on aivan helvetisti liikaa.

ja mitä teen? jatkan syömistä, keksin tekosyitä sohvalla löhöilyyn ja lihon lisää.

huomenna on vihdoin viimeinen koulupäivä, mutta stressi ei vieläkään helpota.

yritän lukea tenttiin, yritän vääntää tutkimussuunnitelmaa, yritän niin perkeleesti kaikkea 

- mutta en saa oikein mitään aikaiseksi, en ainakaan tarpeeksi hyvää ja tarpeeksi nopeasti.

itsekurini murtuu aina siinä vaiheessa, kun vatsa kurnii tyhjyyttä tai tunnen oloni muuten

 heikoksi ja huonoksi. en kestä nälkää, kehoni on kai oppinut mitä se tekee.

huomenna otan ensimmäisen tatuointini. odotan innolla, myös sitä kipua.

huomenna olisi tarkoitus myös mennä illalla luokkalaisten kanssa juhlistamaan kesän 

alkua syömällä ja juomalla. mietin, kehtaanko oksentaa ravintolan vessassa vai arvaako ne sen.

kerroin poikaystävälle lisääntyneestä oksentelusta, koska haluan oikeasti saada sen loppumaan,

ainakin kotona, ehkä yksittäisenä hätäkeinona sitä voi käyttää. joka ilta nukahtaminen on vaikeaa, kun iltapala nousee takaisin ylös, samoin jos on syönyt yhtään isompaa ateriaa. yh.

jokainen on hyvä jossain - itse osaan lihoa. jee. 

niin, ja vastaus kysymykseen: paljon. ja silti yritän ajatella, että ei pitäisi välittää.

Torstaina oli älä laihduta -päivä.
Olisin tahtonut juhlistaa sitä rennolla meiningillä, jäätelöllä ja hyvällä ololla.
Sen sijaan sain todeta painon olevan edelleen samassa, juuri ja juuri viidenkymmenen alapuolella ja vihasin itseäni. Söin aamupalalla hieman edellisiltana tekemääni muromysliä jonka oksentamista harkitsin  ja laskin, paljonko kulutan jos käynkin asioilla pyörällä bussin sijaan.

Illalla sitten syötiin kaurajäätelöä tuunattuna Oreoilla ja Marianneilla. Söin reilu puolet 0,5 litran paketista, yh.




Koulussa kiroan keskittymiskykyäni, joka on olematon - vai olenko vain niin tyhmä ja laiska, etten siksi saa mitään aikaiseksi? Käyn töissä n. 10 tuntia viikossa, kesällä ainakin tuplasti enemmän. Seuraan hupenevaa tilin numeroa ja lasken päiviä ensimmäiseen palkkapäivään. Nautin lämmöstä, vaikka vähän palelenkin - poikaystävä nauraa, kun hän lähtee ulos shortseissa ja t-paidassa ja itse kuljen farkuissa, takissa ja lapasissa.
Huomaan, että en enää tunne samalla tavalla katkeruutta, kun mietin entistä parasta ystävääni, johon välit menivät reilu kolme vuotta sitten, kun aloin seurustelemaan.

Olen oksennellut muutamia kertoja viikossa ja kasvoillani on lähes jatkuvasti pieniä verenpurkaumia, joita yritän meikillä peittää. Odotan että kiire hellittää, jotta voin taas liikkua enemmän - pyöräillä, rullaluistella, kävellä, käydä salilla ja onnistua kerrankin jossain.
Lääkäri tuntuu olevan ehdottoman tarkka siitä, että painoni ei saisi pudota - jos näin käy, hän ei voi työskennellä kanssani. Mutta kun aloitimme joskus, painoin 47-48 kiloa - sitähän ei siis lasketa, jos se laskee nyt muutaman kilon?