Tämä teksi on useamman päivän aikana kirjoitettu ja sekava, pahoittelen.
T y h j ä o l o .
T y h j ä o l o .
Viisi kuukautta kaukosuhdetta ja se tuntuu jo ensimmäisten neljän vuorokauden jälkeen toivon vain,
että tämä helpottaa ajan kanssa. Perjantaina saatoin poikaystäväni junaan ja jo Rautatieasemalla itkin
parikymmentä minuuttia, ennen kuin naama punaisena pystyin kävelemään bussiin.
Yöksi jätin valot ja radion päälle ja yritettiin laittaa viestejä aina, kuin internetyhteys vain löytyi.
Seuraavana aamuna kysyin, josko pikkusiskoni haluaisi tulla meille (tai nyt mun luo?) yökylään ja
onneksi tulikin! Aamu ja päivä meni itkeskellessä ja ahdistuksessa, skypeyhteys pätki ja ikävä tuntui
musertavalta. Nähtiin siskon kanssa neljän jälkeen ja tehtiin kaalilaatikkoa, kävin saunassa ja oli
kivaa. Söin sipsejä ja karkkejakin jonkin verran ilman huonoa omaatuntoa.
Seuraavana päivänä sisko lähti kuitenkin suht aikaisin ja hyvä fiilis katosi heti, kun ovi paukahti kiinni. Itketti ahdisti pelotti. Suunnitelmissa oli lähteä ulos pyöräilemään, mutta romahdin eteisessä ja olo oli todella lohduton. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi rauhoittavaa. Kuminauhojen iskemistä käsivarsille. Taas itkua, miten paljon olenkaan itkenyt viime päivien aikana! Lopulta sain lähdettyä
ulos melkein kahdeksi tunniksi jahtaamaan pokemoneja. Illalla äiti tuli miesystävänsä kanssa ennalta
sovitusti tuunailemaan yhtä huonekalua. Kysyin haluaisivatko hekin kaalilaatikkoa (jotta saisin
itsekin syötyä) mutta ei. Heidän ollessa eteisessä jo kengät jalassa lähdössä, iski ahdistus taas
hyökyaaltona päälle. En selviä. Onneksi äiti huomasi sen ja sai painostettua mua lähtemään mukaan.
Olin siis maanantai-iltaan asti siellä, mutta tiistaiaamun lääkäriajan takia halusin yöksi kotiin - lyhyempi matka, ja pakkohan mun on opetella selviämään. Pelkäsin ahdistuksen iskevän taas,
mutta sitä ei onneksi kuitenkaan tullut ja sain nukuttua yön ihan kohtalaisesti.
Eilen meni sitten syömisten kanssa joko hyvin tai huonosti. Heräsin seitsemältä, jotta ehdin hyvin
lääkäriin. Ei aamupalaa, kävin siskon kanssa kiinalaisessa kolmen aikoihin. Kaupasta sain ostettua
vain Pepsi Maxia (en osta ruokaa ja säästän!). Kotona olin pari tuntia, kunnes lähdin ulos
kävelemään, jotta pääsin nälkää pakoon. Pikaisesta happihyppelystä tulikin yli puolentoistta tunnin
pituinen pakon sanelema tarpominen. Sain kuitenkin (poikaystävän, kahden ystävän ja äidin
"annettua luvan") syötyä huutavaan nälkään pari leipää, porkkanaraastetta ja soijajogurttia
marjasoseella. En uskaltanut syödä enempää, vaikka olisin halunnut.
Toivoin että paino olisi tänään vähemmän.
+ 500g. Helvetti.
Söin aamupalan, joka ahdisti heti. Iltapäivällä kävin pyöräilemässä ja kuntosalilla, kulutin siis
arviolta ehkä 700-800 kaloria (haluaisin hirveästi sykemittarin, jotta voisin seurata kulutusta
tarkemmin). Pyöräilessä kotiin heikotti, tein kotona kesäkurpitsa-täysjyväpastaa kikherneillä,
pestolla, lorauksella kermaa, auringonkukansiemenillä ja vegaanisella parmesanilla. Söin kaksi
lautasellista ja oksensin vähän (sitä ei siis lasketa). Olisin halunnut oksentaa enemmän, mutta järki
sanoi että on vain tyhmää heittää rahat pönttöön ja joutuisin kuitenkin syömään jotain sen tilalle.
Nyt illalla mua on vaivannut jäätävät ahmimishimot, mutta en halua antaa periksi.
Voisin ehkä syödä iltapalaa, mutta pelkään että se riistäytyy käsistä.
Ja lääkäri pyysi mua kirjoittamaan syömisiä ylös, enkä kehtaa kirjoittaa syöväni
kolme kertaa päivässä ja vielä näin iltapainotteisesti.
Terätkin huutaa kaapista ja veitset keittiöstä. Haluaisin viiltää, onnistua, järkyttää.
Nämä päivät ovat olleet siis aika helvettiä.
Ahdistuskohtauksia tulee useita päivässä, kun ennen niitä ei ollut edes viikoittain.
Periksi antaminen on niin lähellä.
Haluaisin kuihtua, tulla kauniiksi
- ehkä olisinkin tyytyväisempi, onnellisempi jos painaisin edes 48 kiloa.
Mikään ei estä.
Tiedänhän mä, etten mä sitä oikeasti halua.
Mutta jos vain tämä syksy, ja sitten paranen?
Jos vain saisin näyttää, että olen vielä sairas, osaan vielä tämän?
Haluaisin niin kovasti olla ylpeä itsestäni.
että tämä helpottaa ajan kanssa. Perjantaina saatoin poikaystäväni junaan ja jo Rautatieasemalla itkin
parikymmentä minuuttia, ennen kuin naama punaisena pystyin kävelemään bussiin.
Yöksi jätin valot ja radion päälle ja yritettiin laittaa viestejä aina, kuin internetyhteys vain löytyi.
Seuraavana aamuna kysyin, josko pikkusiskoni haluaisi tulla meille (tai nyt mun luo?) yökylään ja
onneksi tulikin! Aamu ja päivä meni itkeskellessä ja ahdistuksessa, skypeyhteys pätki ja ikävä tuntui
musertavalta. Nähtiin siskon kanssa neljän jälkeen ja tehtiin kaalilaatikkoa, kävin saunassa ja oli
kivaa. Söin sipsejä ja karkkejakin jonkin verran ilman huonoa omaatuntoa.
Seuraavana päivänä sisko lähti kuitenkin suht aikaisin ja hyvä fiilis katosi heti, kun ovi paukahti kiinni. Itketti ahdisti pelotti. Suunnitelmissa oli lähteä ulos pyöräilemään, mutta romahdin eteisessä ja olo oli todella lohduton. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi rauhoittavaa. Kuminauhojen iskemistä käsivarsille. Taas itkua, miten paljon olenkaan itkenyt viime päivien aikana! Lopulta sain lähdettyä
ulos melkein kahdeksi tunniksi jahtaamaan pokemoneja. Illalla äiti tuli miesystävänsä kanssa ennalta
sovitusti tuunailemaan yhtä huonekalua. Kysyin haluaisivatko hekin kaalilaatikkoa (jotta saisin
itsekin syötyä) mutta ei. Heidän ollessa eteisessä jo kengät jalassa lähdössä, iski ahdistus taas
hyökyaaltona päälle. En selviä. Onneksi äiti huomasi sen ja sai painostettua mua lähtemään mukaan.
Olin siis maanantai-iltaan asti siellä, mutta tiistaiaamun lääkäriajan takia halusin yöksi kotiin - lyhyempi matka, ja pakkohan mun on opetella selviämään. Pelkäsin ahdistuksen iskevän taas,
mutta sitä ei onneksi kuitenkaan tullut ja sain nukuttua yön ihan kohtalaisesti.
Eilen meni sitten syömisten kanssa joko hyvin tai huonosti. Heräsin seitsemältä, jotta ehdin hyvin
lääkäriin. Ei aamupalaa, kävin siskon kanssa kiinalaisessa kolmen aikoihin. Kaupasta sain ostettua
vain Pepsi Maxia (en osta ruokaa ja säästän!). Kotona olin pari tuntia, kunnes lähdin ulos
kävelemään, jotta pääsin nälkää pakoon. Pikaisesta happihyppelystä tulikin yli puolentoistta tunnin
pituinen pakon sanelema tarpominen. Sain kuitenkin (poikaystävän, kahden ystävän ja äidin
"annettua luvan") syötyä huutavaan nälkään pari leipää, porkkanaraastetta ja soijajogurttia
marjasoseella. En uskaltanut syödä enempää, vaikka olisin halunnut.
Toivoin että paino olisi tänään vähemmän.
+ 500g. Helvetti.
Söin aamupalan, joka ahdisti heti. Iltapäivällä kävin pyöräilemässä ja kuntosalilla, kulutin siis
arviolta ehkä 700-800 kaloria (haluaisin hirveästi sykemittarin, jotta voisin seurata kulutusta
tarkemmin). Pyöräilessä kotiin heikotti, tein kotona kesäkurpitsa-täysjyväpastaa kikherneillä,
pestolla, lorauksella kermaa, auringonkukansiemenillä ja vegaanisella parmesanilla. Söin kaksi
lautasellista ja oksensin vähän (sitä ei siis lasketa). Olisin halunnut oksentaa enemmän, mutta järki
sanoi että on vain tyhmää heittää rahat pönttöön ja joutuisin kuitenkin syömään jotain sen tilalle.
Nyt illalla mua on vaivannut jäätävät ahmimishimot, mutta en halua antaa periksi.
Voisin ehkä syödä iltapalaa, mutta pelkään että se riistäytyy käsistä.
Ja lääkäri pyysi mua kirjoittamaan syömisiä ylös, enkä kehtaa kirjoittaa syöväni
kolme kertaa päivässä ja vielä näin iltapainotteisesti.
Terätkin huutaa kaapista ja veitset keittiöstä. Haluaisin viiltää, onnistua, järkyttää.
Nämä päivät ovat olleet siis aika helvettiä.
Ahdistuskohtauksia tulee useita päivässä, kun ennen niitä ei ollut edes viikoittain.
Periksi antaminen on niin lähellä.
Haluaisin kuihtua, tulla kauniiksi
- ehkä olisinkin tyytyväisempi, onnellisempi jos painaisin edes 48 kiloa.
Mikään ei estä.
Tiedänhän mä, etten mä sitä oikeasti halua.
Mutta jos vain tämä syksy, ja sitten paranen?
Jos vain saisin näyttää, että olen vielä sairas, osaan vielä tämän?
Haluaisin niin kovasti olla ylpeä itsestäni.
Tsemppiä!
VastaaPoistaMutta miksi haluat satuttaa läheisiäsi, ennenkaikkea poikaystävääsi,osoittamalla olevasi sairas? Tulet tosiaan olemaan ainoa, joka on ylpeä. Mutta jos se oma ylpeys tekee onnelliseksi, hyvä. Itselleni muiden osoittama arvostus on tärkeämpää.
Et varmasti ole itse ikinä sairastanut, kun et ymmärrä tätä asiaa - ei se mitään, hyvä niin. Toki muiden osoittama arvostus on myös tärkeää. Mutta mitä jos siihen ei edes usko, kun halveksuu itseään niin paljon?
Poistavoi ei :( Kirjoittelehan ahkerasti tuntemuksia jos vian jaksat kun munkin poikaystävä lähtee koht vaihtoon.. vertaistukea :)
VastaaPoistaAi lähtee, voi ei! Tai no, toisaalta se myös vahvistaa suhdetta, enkä ainakaan ikinä olisi suostunutkaan siihen että poikaystävä heittäisi kymmenen vuoden haaveet vaihdosta menemään mun takia. Instagramissa olen paljon aktiivisempi kuin täällä, joten jos olet siellä ja kiinnostaa niin -> thelittlematchggirl :)
PoistaLöysin tänään blogisi ja luin sen kerralla alusta loppuun. Ollaan melkein saman pituisia (174 cm) ja mä unelmoin siitä että olisin niin onnellinen jos oisin viidenkympin pienemmällä puolella. Mutta ei se koskaan auta, että joku toinen sanoo ja kehot on niin eri mallisia. Toivon vaan et löytäisit joitain ilon aiheuta vaikka oliskin paljon ahdistusta ja stressiä. Anteeksi kun en osaa lohduttaa mutta halusin sanoa jotain! :(
VastaaPoistaEipä täällä paljoa tekstiä olekaan, poistin edellisen samantyylisen blogin kun joku tunnisti - enemmän olen nykyään instagramissa kirjoitellut. Ja hei, mäkin olisin onnellinen jos paino alkaisi nelosella - se on ollut nimittäin jo ihan tajuttoman pitkään jumissa sen yllä. Viime kesänä laihduin 47kg, mutta lihoin - mahtavaa! Vaikka eipä se paino yksinään onnelliseksi tee, kyllä mä sen järjellä tiedän. Mutta totta tuo, kehot on eri mallisia jne (suosittelen muuten mybodygallery.comia, siellä sen tosiaan näkee!). Ja on mulla onneksi ilonaiheitakin - rakas kummipoika, perhe, pari hyvää ystävää. Ja kommentti lohduttaa aina, kiitos<3
PoistaEtkö aio mennä moikkaamaan poikakaveriasi vaihdon aikana?
VastaaPoistakyllä mä ihan hirveesti haluisin, mutta ensinnäkin lennot jo itsessään maksaa monta monta sataa euroa ja lisäksi pitäisi keksiä joku majoitusratkaisu, koska siellä kampuksella olevat solut on aika pieniä (just just huoneeseen mahtuu pöydän ja kaapin lisäksi kapea sänky) eikä sinne varmaan saisi edes vieraita tulla. Mulla olis joulukuussa hyvin mahdollista lähteä sinne, mutta jos silloin on poikaystävällä paljon koulua, niin en tiedä kannattaako. Olisi kiva mennä yhdessä jonnekin ei-niin-turistirysä saarelle tai vaikka nepaliin, mutta mulla alkaa sitten taas tammikuussa koulu. Ei siis ihan ongelmatonta tuo yli kymmenen tuhannen kilsan välimatka, mutta toivon tosiaan kovasti et pääsisin!
PoistaAi katopa kappas! Viuhti! Mua niin harmitti kun sun blogi hävisi, tykkäsin lukea... Ja toisaalta olin helpottunut koska pelkäsin että tuhoat täysin urasi, kun paljastit itsestäsi niin paljon. Hyvä kuulla että yhä porskutat <3 Meitsi tsemppaa etänä :)
VastaaPoista-Katarina
Mun on vaikea uskoa, että onnistuisin tuhoamaan täysin urani, vaikka kirjoittaisin ihan omilla kasvoilla ja rehellisesti. Ennakkoluuloja varmasti saisin, mutta asioista toisaalta pitää pystyä puhumaan julkisesti, niin ne ennakkoluulotkin ehkä joskus häviää. Ja kuitenkaan en halua itse olla se edelläkävijä ;)
PoistaMutta porskutanhan minä, kiitos tsempeistä!
Minulle aina tulee suru kun sinua näkee. Aloitin itse kätilön työt viitisen vuotta sitten-henkisesti vie voimia, mutta vielä enemmän antaa. Toivoisin sinun paranevan. Haluavan parantumista enemmän kuin mitään muuta.
VastaaPoista