Sain töitä - kevääksi, kesäksi ja syksyksi ainakin.
Tuntuu kuin valtava järkäle, jonka olemassaoloa en ollut edes huomioinut, olisi vierähtänyt pois. Mahtavat työnantajat ja tarpeeksi viikkotunteja rahallisesti pärjäämiseen, mutta kuitenkin niin vähän, että uskon jaksavani. Ja mainitsin myös syömishäiriöstä, kun aihetta jutellessa sivuutettiin. Suhtautuminen ei muuttunut, työsopimuksia ei purettu, mitään pahaa ei tapahtunut.
Koulu on ollut taas valtava mörkö. Viime viikolla olin paikalla yhtenä päivänä ja tänä aamuna taas itkin kokoani ja kaikkea peilin edessä. Huomenna heti aamusta lääkäri, tähän on pakko keksiä jotain.
Poikaystävän vaihtoonlähtö varmistuu joka puolelta eikä enää ole oikein mitään, mikä sen voisi estää.
Huomaan odottavani kiihkolla sitä, että pääsisin taas viiltämään ja paastoamaan.
Onneksi tänne jää edelleen silti ystävä, joka on tuntenut minut pitkään ennen sairastumista ja jonka kanssa olen lähentynyt hurjasti viimeisen puolen vuoden aikana. En muista, mistä olisin viimeksi ollut yhtä kiitollinen.
Venlafaxineja on vielä viideksi viikoksi, sitten alan viimein vähentämään annosta lääkkeen vaihtamista varten. Olen syönyt tuotakin myrkkyä 15-vuotiaasta, vaikkei sitä sen ikäiselle edes suositella. Olisipa silloin tiennyt enemmän ja osannut kieltäytyä.
Paino on edelleen aivan liikaa, vaikka se hieman onkin jo laskenut. Syön liikaa, liikun liian vähän. Olen tosin uskaltautunut taas käymään salilla, mutta kerta tai kaksi viikossa ei vielä riitä.
Vaikka nukkuisin yli kahdeksan tuntia yössä. olen päivällä väsynyt. Voisin vain nukkua...
Onko teillä toiveita, mistä voisin kirjoittaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti