loser

Vihaan itseäni päivä päivältä enemmän, enkä saa silti tehtyä asialle mitään.

Painan aivan helvetin paljon, melkein viisi kiloa enemmän kuin vuosi sitten. 

Viimeinen viikko on ollut sekavaa aikaa. Irtisanominen (syistä jotka eivät johtuneet itsestäni), 

viiltely, tikkejä, tulehtuneen haavan seurailua. Nukun puoleenpäivään vain siksi,

 että silloin on lyhyempi aika olla yksin kotona. Ulos ovesta pääsen vain silloin, jos on ihan pakko.

Huomenna alkaa viiden päivän haaste; purjehdusta poikaystävän vanhempien ja veljen kanssa.

 Monta päivää, jolloin ahdistusta ei pääse pakoon. Jolloin on oltava "normaali". Pelottaa.

Syön, vaikka suunnittelen aina edellisenä päivänä lopettavani. Illalla olen syönyt jo joka tapauksessa 

liikaa, joten on ihan sama, mitä vielä suuhuni ahdan. En ole oksentanut pariin viikkoon, minkä pitäisi olla hyvä asia (se on), mutta silti ahdistaa. Oksentamalla en vain kasvattaisi massaani.

Niinpä päätän, että loppuviikon syön mahdollisimman vähän - tiedän vain jo nyt epäonnistuvani.

vieroitusoireet

Olen syönyt masennuslääkettä 15-vuotiaasta, eli kuusi vuotta. Olenko saanut siitä apua? En tiedä. 

En osaa sanoa, miten voisin ilman sitä - mutta en ole vielä uskaltanut kokeilla sen lopettamistakaan. Olen ollut masentunut 12 -vuotiaasta eli en edes muista,  millaista ilman sitä olisi.

Osastohoidon alussa, 2010 syksyllä, aloitin Seronilin, joka kuitenkin sivuvaikutuksiensa takia vaihdettiin pian Venlafaxiniin  (jota ei edes suositella alle 18-vuotiaille - olisinpa silloin osannut kyseenalaistaa lääkäriä...)

Pidemmän aikaa olen pohtinnut lääkkeen hyötyä ja sitä, syönkö sitä turhaan - tai voisinko saada jostain muusta lääkkeestä enemmän apua. Lääkärin ehdotuksesta ja jonkin aikaa mietittyäni

 päätimme kokeilla Venlafaxinin vaihtoa toiseen lääkkeeseen. Nyt olen vähentänyt annosta todella 

hiljalleen: 150mg kapselista vähentänyt yhden 12,5mg tabletin aina muutamien viikkojen välein ja olen tähän asti välttynyt vieroitusoireista. Viime torstaina 150mg kapselit kuitenkin viimen loppuivat,  joten hain kuukauden satsin 75mg:n lääkkeitä ja nyt, nyt ne vieroitusoireet kai iskivät. Viime päivät ahdistus on ollut aivan järkyttävää. Olen syönyt muutaman päivän aikana Opamoxeja enemmän kuin viimeisten viikkojen aikana yhteensä, itkenyt, pelännyt yksin kotona oloa, ahdistunut kun en tiedä miten kuluttaisin päiväni, kironnut vieläkin huonompaa keskittymiskykyä, nähnyt painajaisia, oksentanut melkein joka päivä, nauttinut kivusta ja pelännyt, että tämä vain pahenee.

Joten niin, kai olen saanut lääkkeestä apua. Toivottavasti tämä vaihtaminen kuitenkin kannattaa.

Paino 50.7 kg - 1,1 kiloa vähemmän, mutta silti aivan aivan liikaa.

jokainen on hyvä jossain

kuinka paljon voi itseään inhota?

vaaka näytti tänä aamuna + 1,8 kiloa, mikä on aivan helvetisti liikaa.

ja mitä teen? jatkan syömistä, keksin tekosyitä sohvalla löhöilyyn ja lihon lisää.

huomenna on vihdoin viimeinen koulupäivä, mutta stressi ei vieläkään helpota.

yritän lukea tenttiin, yritän vääntää tutkimussuunnitelmaa, yritän niin perkeleesti kaikkea 

- mutta en saa oikein mitään aikaiseksi, en ainakaan tarpeeksi hyvää ja tarpeeksi nopeasti.

itsekurini murtuu aina siinä vaiheessa, kun vatsa kurnii tyhjyyttä tai tunnen oloni muuten

 heikoksi ja huonoksi. en kestä nälkää, kehoni on kai oppinut mitä se tekee.

huomenna otan ensimmäisen tatuointini. odotan innolla, myös sitä kipua.

huomenna olisi tarkoitus myös mennä illalla luokkalaisten kanssa juhlistamaan kesän 

alkua syömällä ja juomalla. mietin, kehtaanko oksentaa ravintolan vessassa vai arvaako ne sen.

kerroin poikaystävälle lisääntyneestä oksentelusta, koska haluan oikeasti saada sen loppumaan,

ainakin kotona, ehkä yksittäisenä hätäkeinona sitä voi käyttää. joka ilta nukahtaminen on vaikeaa, kun iltapala nousee takaisin ylös, samoin jos on syönyt yhtään isompaa ateriaa. yh.

jokainen on hyvä jossain - itse osaan lihoa. jee. 

niin, ja vastaus kysymykseen: paljon. ja silti yritän ajatella, että ei pitäisi välittää.

Torstaina oli älä laihduta -päivä.
Olisin tahtonut juhlistaa sitä rennolla meiningillä, jäätelöllä ja hyvällä ololla.
Sen sijaan sain todeta painon olevan edelleen samassa, juuri ja juuri viidenkymmenen alapuolella ja vihasin itseäni. Söin aamupalalla hieman edellisiltana tekemääni muromysliä jonka oksentamista harkitsin  ja laskin, paljonko kulutan jos käynkin asioilla pyörällä bussin sijaan.

Illalla sitten syötiin kaurajäätelöä tuunattuna Oreoilla ja Marianneilla. Söin reilu puolet 0,5 litran paketista, yh.




Koulussa kiroan keskittymiskykyäni, joka on olematon - vai olenko vain niin tyhmä ja laiska, etten siksi saa mitään aikaiseksi? Käyn töissä n. 10 tuntia viikossa, kesällä ainakin tuplasti enemmän. Seuraan hupenevaa tilin numeroa ja lasken päiviä ensimmäiseen palkkapäivään. Nautin lämmöstä, vaikka vähän palelenkin - poikaystävä nauraa, kun hän lähtee ulos shortseissa ja t-paidassa ja itse kuljen farkuissa, takissa ja lapasissa.
Huomaan, että en enää tunne samalla tavalla katkeruutta, kun mietin entistä parasta ystävääni, johon välit menivät reilu kolme vuotta sitten, kun aloin seurustelemaan.

Olen oksennellut muutamia kertoja viikossa ja kasvoillani on lähes jatkuvasti pieniä verenpurkaumia, joita yritän meikillä peittää. Odotan että kiire hellittää, jotta voin taas liikkua enemmän - pyöräillä, rullaluistella, kävellä, käydä salilla ja onnistua kerrankin jossain.
Lääkäri tuntuu olevan ehdottoman tarkka siitä, että painoni ei saisi pudota - jos näin käy, hän ei voi työskennellä kanssani. Mutta kun aloitimme joskus, painoin 47-48 kiloa - sitähän ei siis lasketa, jos se laskee nyt muutaman kilon?

kevätväsymys

Sain töitä - kevääksi, kesäksi ja syksyksi ainakin.

Tuntuu kuin valtava järkäle, jonka olemassaoloa en ollut edes huomioinut, olisi vierähtänyt pois.  Mahtavat työnantajat ja tarpeeksi viikkotunteja rahallisesti pärjäämiseen, mutta kuitenkin niin vähän, että uskon jaksavani. Ja mainitsin myös syömishäiriöstä, kun aihetta jutellessa sivuutettiin. Suhtautuminen ei muuttunut, työsopimuksia ei purettu, mitään pahaa ei tapahtunut.

Koulu on ollut taas valtava mörkö. Viime viikolla olin paikalla yhtenä päivänä ja tänä aamuna taas itkin kokoani ja kaikkea peilin edessä. Huomenna heti aamusta lääkäri, tähän on pakko keksiä jotain.

Poikaystävän vaihtoonlähtö varmistuu joka puolelta eikä enää ole oikein mitään, mikä sen voisi estää.

Huomaan odottavani kiihkolla sitä, että pääsisin taas viiltämään ja paastoamaan.

Onneksi tänne jää edelleen silti ystävä, joka on tuntenut minut pitkään ennen sairastumista ja jonka kanssa olen lähentynyt hurjasti viimeisen puolen vuoden aikana. En muista, mistä olisin viimeksi ollut yhtä kiitollinen.

Venlafaxineja on vielä viideksi viikoksi, sitten alan viimein vähentämään annosta lääkkeen vaihtamista varten. Olen syönyt tuotakin myrkkyä 15-vuotiaasta, vaikkei sitä sen ikäiselle edes suositella. Olisipa silloin tiennyt enemmän ja osannut kieltäytyä.

Paino on edelleen aivan liikaa, vaikka se hieman onkin jo laskenut. Syön liikaa, liikun liian vähän. Olen tosin uskaltautunut taas käymään salilla, mutta kerta tai kaksi viikossa ei vielä riitä.

Vaikka nukkuisin yli kahdeksan tuntia yössä. olen päivällä väsynyt. Voisin vain nukkua...

Onko teillä toiveita, mistä voisin kirjoittaa?

*****

arvatkaa kenen paino on noussut useamman kilon

uusi alku

Mikä tää on, onko tää sun?

kysyy poikaystäväni hämmentyneellä, pelonsekaisella äänellä

ja näyttää oman puhelimensa näytöltä edellistä blogiani.

Istumme bussissa matkalla kotiin mukavalta pieneltä lomalta.

Hätä, pelko, häpeä, paniikki, mitävittuamänytsanon.

Sulje blogi.

Selitä.

Kerro, että olet kirjoittanut sitä jonkin aikaa,

nimi on vanha eikä liity sinänsä aiheeseen. 

Ei, en laihduta - etkö näe, söin murojakin!

Toivo, ettei hän lukisi sitä, se on vain paikka,

missä olet purkanut keskenään riiteleviä ajatuksiasi.

Siispä edelliset postaukset ovat ainakin toistaiseksi piilossa
ja aloitan puhtaalta pöydältä. Tottakai julkisesti kirjoittaessa
on aina riski, että tutut tunnistavat,
vaikka kuinka anonyymisti yrittäisikin kirjoittaa.

Yhteenvetona mahdollisille uusille lukijoille,jotka tänne eksyvät;

olen parikymppinen nuori nainen, joka on sairastanut masennusta
 ja syömishäiriötä viimeiset yhdeksän vuotta, diagnoosit sain
viitisen vuotta sitten.  Olen painanut isoimmillani 58 kiloa,
alimmillani 37 - tällä hetkellä 48-50 kiloa (aivan liikaa!)
Menneisyydestä löytyy yksi pitkä sairaalajakso,
jonka jälkeen olen pärjännyt kotona avohoidon tuella.
Olen aikoinaan tahtonut parantua ja tehnyt töitäkin
sen eteen - nostinhan painonikin aikoinaan viidenkympin
 hujakoille vaikka se osastolta vapauduttua laskikin reilu
neljäänkymmeneen kiloon. Etenkin viimeinen vuosi on ollut
kuitenkin yhtä taistelua ajatusten kanssa, jotka samalla
 tahtovat palavasti tiputtaa "muutaman" kilon ja samalla
 toivon, että saisin taas jonkin pienen kipinän,  jonka avulla voisin taa
 yrittää toipua ja päästä tästä kaikesta  sotkusta eroon. Toivon siis,
 että toivoisin parantuvani.  Opiskelen ammattikorkeassa ja
asun yhdessä poikaystäväni  kanssa.  Minulla on muutamia hyviä ystäviä,
 mutta muuten olen  todella varautunut ja vaikeasti  lähestyttävä
 - johtuen suurilta  osin koulukiusaamisesta ja pelosta, että se alkaisi taas.

En tiedä, saavatko osoitteenmuutoksen jälkeen vanhat lukijat
 automaattisesti tiedon uudesta postauksesta, joten siksi pidän 
vielä jonkin aikaa edellisen postauksen näkyvillä.